perjantai 2. kesäkuuta 2017


Terve vaan!

Kuten blogin postaustahdista saattaa huomata, on muu elämä päässyt hippasen verran haittaamaan tätä blogin kirjoittamista. Ja kun kahta blogia pitäessä uhkaa aika olla kortilla, saa se "lempilapsi" ne pienetkin tovit, jolloin kaiken eläinten hoidon, remonttikaaoksen ja taaperoarjen keskellä pystyy istahtamaan hetkeksi koneen äärelle naputtamaan.

Siksi olen ihan omaa ajatuksenjuoksuani helpottaakseni ja tunnontuskia säästelläkseni päättänyt, että tämä blogi saa jäädä ihan luvan kanssa tauolle, ja meidän omien sekä hoitoeläintemme kuulumisia voi lukea jatkossa niin halutessaan Kesärannan tölli -blogini kautta. Eläimet ovat niin iso ja erottamaton osa arkeamme, että niistä tulee turistua Töllin puolella väkisinkin; eläinjuttujen lisäksi kirjoitan blogissa myös omavaraistelusta, vanhan hirsitalon kunnostuksesta sekä maalaiselämästä yleensäkin sen kaikessa kirjossaan.

Tämä blogi saa kuitenkin toistaiseksi jäädä tänne olemaan ja vanhat postaukset jäävät näkyville. Kuka tietää, vaikka blogi vielä joskus heräilisi tästä uudestaan ja palaisi tauolta entistä ehompana. Nyt kuitenkin toivon näkeväni teitä ja kommenttejanne Kesärannan töllin puolella!


Kesärannan tölli -blogiin löydät TÄSTÄ.

 

torstai 6. huhtikuuta 2017

Ihan tavallista mutaliejussa hevostelua

Päädyin täällä intternetin ihmeellisessä maailmassa surffaillessani lukemaan varsin suositusta, hevostelua käsittelevästä Jillan blogista tämä postauksen.

Minun oli pakko lukea pätkiä kirjoituksesta miehelleni Antille pätkiä ääneen naureskellen. Tunnistin nimittäin ihan itseni tekstinpätkästä, jossa kuvaillaan kirjoittajan mukaan stereotyyppistä itsehoitotallia seuraavin sanankääntein: "...kaikkihan tietävät ne puolikuolleet lämppäriraadot, mutaliejun peittämän pihamaan, homeiset säilöpaalit jossain ladon nurkalla, kahisevat tuulipuvut ja muut sen sellaiset."

Kurkkasin ulos ikkunasta. Takapihallamme tönöttää maalauskelejä odottava ja muutoinkin fiksausta kaipaava, pihaton virkaa toimittava siirtotalli, jonka edustalla röhnötti auringosta nautiskellen juuri osuvasti sillä hetkellä raadolta näyttävä lämminverinen. Sen lisäksi mutalieju - check. Ladon nurkalla tönöttävä paali - check. Tuulipuku - check.


Olen ollut termarin kokoisesta saakka tekemisissä hevosten kanssa, ja sinä aikana on tullut nähtyä jos jonkun sorttista hevosten pitoa. Olen hevostellut isoilla ratsastuskouluilla, pikkuisilla ravitalleilla kuin myös niillä mutaliejuisilla itsehoitotalleilla.

Olin 12-vuotias, kun sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminverisen ex-ravurin Loltsun. Loltsu oli valtava osa elämääni neljän vuoden ajan: löysimme sille tallipaikan pienestä kotikaupungistamme sympaattiselta pieneltä tallilta. Edullinen tallivuokra sisälsi aamu- ja päiväruokinnan sekä ulosviennin, mutta ruokien valmiiksi laiton, heinien hankinnan, kengitykset, paskan lappaamisen, vesien kannon ja hevosen hoidon sekä yöksi sisälle viemisen ja muut oheishommat hoidin omin päin. Joka päivä.

Tallille oli kotoamme autolla noin kymmenen kilometrin matka, mutta linnunteitse järven yli vain ehkä vajaa pari kilometriä. Vanhempani jaksoivat kuitenkin kiikuttaa minua talviaikaan tallille päivittäin, joka helkkarin päivä. Kun jäät sulivat kotiamme ja tallia erottavalta virralta, soudimme parhaan ystäväni kanssa veneellä päivittäin keväästä syksyyn hevosia hoitamaan. Käytössämme olevasta veneestä oli tulppa rikki, joten vuorottelimme, kumpi äyskäröi vettä sillä välin kun toinen soutaa. Syksyisin saatoimme soutaa muutaman sadan metrin matkaa tunnin suuntaansa, kun kova virtaus yhdistettynä navakkaan tuuleen kuskasi venettä sivulle, vaikka määränpää oli suoraan eteenpäin.

Eipä jäänyt kertaan eikä kahteen, kun sateen myötä tallipiha muuttui mutavelliksi ja hevosia sisälle hakiessa saapas upposi mutalilluun niin, että se jäi sille tielleen ja olimme naamallamme kurassa. Jo sade ei ehtinyt huuhdella isompia kuria pois takaisinsoutumatkalla, tuli kotona kiitosta siitä, kuinka mutaa kulkeutui aina olohuoneeseen asti.

Mutta hitto että nuo ajat ovat vaan jääneet mieleen yhtenä tähänastisen elämän hienoimmista ajoista.


Nuo ajat tekivät omaan hevosharrastukseeni aika lähtemättömän vaikutuksen. Tuolla tallilla touhusi niin siitostammojen, ravureiden kuin ihan harrastehevostenkin kanssa puuhastelijoita, eri ikäluokista. Ja siellä me kaikki ryömittiin samassa mutasohjossa, rakkaudesta hevosiin. Me teinit istuimme putsailemassa varusteita kun vanhemmat konkarit naureskelivat hevoskommelluksilleen ja polttivat tupakkaa. Aina jeesattiin toinen toistamme, jos tarvetta oli. Keväisin talkoiltiin yhdessä siivoten naamat ravassa tarhoja ja paistettiin päälle porukalla lättyjä muurikkapannulla. Aikuiset joivat olutta ja me natiaiset limsaa. Talkoohenkeä riitti.

Sittemmin hevosten kanssa puuhaillessa olen huomannut, kuinka hevosharrastus voi olla myös kilpavarustelua pahimmasta päästä. Jos hyllystäsi ei löydy monen tonnin varusteita ja jos hevosesi ei syö vähintään viidestätoista eri purkista erilaisia ruokalusikalla annosteltavia yrttivalmisteita, olet huono hevosenomistaja.

Kun sitten päätin, että haluan pitää hevosia myös näin aikuisiällä, oli minulle noiden nuoruusvuosien hienojen kokemusten jälkeen selvää, etten halua lähteä mukaan tuohon kilpavarusteluun. Plus ettei käsityskykyyni mahtunut, minkä vuoksi vaikkapa ne lämminveriset olisivat jotenkin huonompia hevosia, kuin muut. Minulle itselleni oli ainakin Loltsun jälkeen ihan selvää, että hankkisin lämppärin vielä jossain kohtaa elämääni.


 Nykyisellä hevosenpidollani olen varmaan valtavirtapiireissä sitä pahinta pohjasakkaa: takapihallamme pihatossa majailee "lämppärinraato" sekä täysin pullahevosen virkaa toimittava suomenhevonen, joa on menneisyydessään hakattu ja revitty suusta niin huolella, että se kammoaa yli kaiken ihmislähtöistä liikuntaa, eikä siitä siksi ole enää miksikään "harrastehevoseksi". Sisälle talliin hevoset saavat mennä kun haluavat, jos haluavat. Loimitusta harrastamme vain ääriolosuhteissa (joihin pakkassää tai vesisade eivät vielä lukeudu, puhumattakaan pikku tihkusta tai kevään tuulisista päivistä).

Ruokinta meillä on mahdollisimman pitkälle perusjutuihin pohjautuvaa, eli hyvää heinää; tänä kesänä hevoset lähtevät kesälaitumelle, mutta edellisvuosina laitumen puuttuessa olen niittänyt niille kesällä kaikkea takapihan nurmikosta rikkaruohoihin (jotka muuten ovat älyttömän ravinnepitoisia, vaikka niitä hevospiireissä tunnutaankin väheksyvän). Talven olemme pärjänneet hyvän perusheinän lisäksi pienellä kaura-annoksella, jota olen höystänyt kivennäisellä ja hampulla.

Ja mitä siihen muuhun hifistelyyn tulee, uskon siihen, että hevonen voi olla ihan onnellinen ilman talliloimitusta, jatkuvaa kiillotusta tai muutakaan jatkuvaa neuroottisuutta omistajan puolelta.


Tämä on vain oma näkemykseni, ja haluankin tähdentää, etten missään nimessä väheksy muiden tapoja toimia. Tiedän kumminkin, että siellä sun täällä on paljon kaltaisiani ihan tavallisia hevosharrastajia, joille hevosten kanssa touhuaminen on tärkeämpää kuin hifistelyllä ja hienouksilla brassailu. Tämä olkoon siis tällainen pieni puheenvuoro meille kaikille hevosenkakassa ja mutaliejussa rämpijöille.

Ja tässä aihetta sivuten: te, joilla on Netflix käytössänne, katsokaa ihmeessä sieltä löytyvä elokuva nimeltä Unbranded. USA:ssa mstangeja pidetään myös eräänlaisina "roskahevosina", ja elokuvassa näytetään hienosti, kuinka näistä "turhakkeista" on muuhunkin, kuin mitä yleensä uskoisi. Joka hevosihmisen kannattaa katsoa (tai vaikket olisikaan hevosihminen, on leffa varsin vaikuttava), suosittelen!


torstai 16. maaliskuuta 2017

Siili ei pärjää keväthangella


Ku kevätsäät alkavat ja aurinko alkaa lämmittää, saattavat myös siilit ottaa varaslähdön talvipesistään. Siellä sun täällä kuulee jo ihmisten bongailleen vastaheränneitä siilejä keväthangilta käppäilemästä. Pian siilien horroksen aika alkaakin olla ohi: huhti- toukokuussa lumien sulettua piikkinutut virkoavat 6-7 kuukautta kestäneestä horroksestaan ja lähtevät liikekannalle ravintoa etsimään. Näin maaliskuussa on kuitenkin vielä turhan aikaista.


Kirjassa Eurooppalaisen siilin suojelu ja hoito (Nyström & Kinnunen) kerrotaan siilin menettävän talvihorroksen aikana noin 30-50 % ruumiinpainostaan. On siis aikalailla selvä homma, että horroksesta herätessään siili on heikko ja hyvin nälissään.

Mikäli siili kuitenkin sattuu heräämään syystä tai toisesta liian varhain, on sen äärimmäisen hankalaa löytää itselleen ravintoa vielä jäisestä, mahdollisesti lumen peitossa olevasta maasta. Paras ensiapu hangella hoippuvalle piikkinutulle onkin tarjota sille ruokaa (esimerkiksi kissanruoka sopii hyvin, mutta muistakaa: ei maitoa). Jos siili ei löydä herättyään ravintoa vahvistuakseen horroksen jäljiltä, voi esimerkiksi maaliskuussa vielä pakkasen puolelle tipahtava yölämpötila koitua siilin kohtaloksi.

Siili kiikarissa  -sivustolta löytyy niin kattavasti lisäohjeita, kuin myös yhteystiedot, josta voi kysellä neuvoja ennen aikojaan hortoilemasta löytyneen siilin auttamiseksi. Suosittelen lämpimästi tutustumaan sivustoon.


Siilien auttamisesta puhuessa törmää aika-ajoin kommenttiin, että antaa luonnon hoitaa. Näin ajatteleva saattaa perustella näkemystään sillä, että aina ennenkin eläimet ovat selviytyneet ilman ihmisen puuttumista asioihin, ja että niin se luonto nyt vaan toimii: heikot kuolee, vahvat selviytyy.

Miksi siis mennä puuttumaan asioihin? Miksei välttämättä kannata antaa luonnon vaan hoitaa hommiaan?

Luontaisten elintapojensa vuoksi siili on laji, jonka kantaa verottavat poikkeuksellisen paljon ihmisten toimet, siilit ja ihmiset kun tuntuvat tykästyneen aika pitkälti samantyyppisiin elinalueisiin. Siilejä kuolee hurjia määriä vuosittain esimerkiksi autojen ja ruohonleikkurien käytön vuoksi. Samalla siilien on yhä vaikeampi löytää itselleen suojaisia pesäpaikkoja, sillä siilin suosimat suojaisat, rehottavat heinikot ja risukot hävitetään siistien, lyhyeksi nyrhittyjen nurmialueiden tieltä. Kokeneiden siilinhoitajien kertomuksista ei voi olla huomaamatta huolta siitä, että vuosi vuodelta yhä useampi siili löytyy haahuilemasta luonnosta ruokaa ja talvipesää etsien vielä siinä vaiheessa, kun niiden kaiken järjen mukaan pitäisi olla jo horrostamassa.

Koska ihminen hävittää toimillaan siilejä ja niiden suosimia elinympäristöjä vääjäämättä, ei ole mielestäni ollenkaan kohtuutonta antaa vähän lisäjelppiä näille piikikkäille tuhisijoille silloin, jos siihen mahdollisuus tarjoutuu. Jos vaikka näin toimimalla pystyisimme hiukan paikkaamaan vahinkoja, mitä omilla toimillamme aiheutamme näille piikkinuttuisille pikkukavereille.



Toivotaan siis, että siilisuhoset malttavat horrostaa talvipesissään vielä tovin. Ihanaa kevättä kaikille meidän farmin väeltä, nauttikaahan auringonpaisteesta!

tiistai 14. helmikuuta 2017

Karitsaterveisiä & ryhtiliike hevosharrastukseen


Viime postauksesta on taas kulunut aikaa. Syytän siitä muuttokiireitä, mutta todettakoon tähän samaan hengenvetoon, että olemme nyt virallisesti muuttaneet! Meinasin kirjoittaa, että olemme kaikki muuttaneet, mutta ei, emme ole: kanat asuvat vielä vanhalla talolla lämpimässä talvikanalassaan niin kauan, kunnes saamme kehiteltyä niillekin mukavan ja lämpimän asumuksen tänne Kesärantaan. Isäntä käy työmatkojensa lomassa ne hoitamassa, joten mikäs hätä kotkottimilla siellä. Saavat sitten muuttaa kevään tullen tänne oikein viimeisen päälle tehtyyn uuteen lukaaliinsa, kun meidän ei tarvitse ruveta tässä talven keskellä kiireellä kyhäilemään.

Pihaton kokoonpanossa on tapahtunut sitten viimekirjoittaman kosolti muutoksia: suomenlammasuuhemme Ansa ja Nuunu ovat karitsoineet, ja vielä odottelemme, että Rusinantte-lammas päästäisi meidät jännityksestä ja synnyttäisi. Ansa oli vuorossa ensimmäinen, synnyttäen kaksi pirteää pikkuista pässipoikaa. Nuunu seurasi esimerkkiä, ajoittaen karitsointinsa keskelle kirpeintä pakkasjaksoa. Synnytys tuli niin yllättäen ja pyytämättä, että meinasi mennä hässäkän puolelle. Esimerkillinen emo synnytti myös kaksi pässiä, mutta toinen veljeksistä oli hirveän pieni ja heiveröinen. Tämä pikkukaveri löytyikin hengettömänä seuraavana päivänä. Muut pikkuiset voivat kuitenkin hyvin ja kasvavat kohinalla, ja ulkoilevat jo muun lauman mukana. Vauhtia karitsakolmikolta ei ainakaan puutu, ja niiden kekkulointi on mitä maininointa seurailtavaa.



Myös hevosrintamalla on ollut tuulista. Meillä vuoden asustellut, nyt kolmevuotiaaksi kääntynyt Poppa-poni muutti takaisin kasvattajalleen. Poppa tuli meille alun perin sillä ajatuksella, että olisin ryhtynyt koulimaan siitä monitoimiponia pääasiassa työkäyttöön ja kärryttelyyn. Muuton ja loputtoman remontin ja näiden seurauksena syntyneen parantumattoman aikapulan vuoksi päädyin kuitenkin harkitsemaan Popan myyntiä kotiin, jossa se ehdittäisi vielä pelastaa totaaliselta pellossa kasvamiselta. Päätöstä vahvisti entisestään se, että 13-vuotiaan Lento-ruunan hermot alkoivat olla riekaleina riehakkaan pikku teiniorin kanssa. 

Loppu hyvin, kaikki hyvin: Popan kasvattaja itki onnesta kun kysyin, olisiko hänellä mielenkiintoa ostaa takaisin poni, jonka hän joutui yllättäen olosuhteiden pakosta vuosi sitten myymään. Poppa palasi kotiinsa, ja Lennollekin löytyi pian uusi kaveri. 

Pihaton uusin asukas on 8-vuotias lämminveritamma Eight Rose eli Rosa. Rosalle on opetettu ratsun perusopit, ja saan siitä oikein kelpo kaverin metsäteillä samoiluun ja puskissa viipottamiseen. Hyväksytin hallituksella ehdotukseni saada muutaman tunnin verran viikossa lapsenhoidosta vapaata, keskeytyksetöntä hevosteluaikaa. 



Valoisien tuntien lisääntyessä aion aloittaa säännölliset maastakäsittelytreenit myös Lento-ruunan kanssa. Lennon vaiherikas menneisyys ei ole ainakaan kasvattanut itsevarmuutta tai rohkeutta uusia asioita kohtaan. Lennolla onkin omat haasteensa luottaa ihmiseen, ja monet ihan pienet ja harmittomatkin muuttujat laukaisevat hevosessa todella voimakkaan pakoreaktion. Luottamusta rakennamme ruunan kanssa toki päivittäin ihan arkisessa kanssakäymisessä, mutta sen lisäksi meidän täytyy ryhtyä ehdottomasti työstämään aktiivisesti paitsi molemminpuolista luottamusta, niin myös kunnioitusta. 

Ei olisi välttämättä ollenkaan huono juttu hahmotella ihan lukujärjestys -tyyppistä suunnitelmaa, jonka pohjalta lähteä tämän kaksikon kanssa puuhastelemaan.

tiistai 3. tammikuuta 2017

Ja niin vaihtui vuosi


Mitä mainiointa vuotta 2017 meidän karvapörhelöiltä! Kaikkien paukkuarkojen eläinten (ja heidän ihmistensä) suosikkijuhla, uudenvuoden aatto, on onneksi taas vuodeksi eteenpäin taputeltu. Ensi vuodenvaihteessa asumme eläiminemme keskellä metsää, joten räiske ja pauke ei pelottele eläimiä ainakaan siinä määrin, kuin mitä se teki nyt.


Tämän vuodenvaihteen kanssa jännitin vähän normaalia enemmän, sillä sekä hevoset että Lili-koira ovat asuneet luonamme vasta vajaan vuoden, emmekä näin ollen tienneet, millainen niiden reaktio ilotulituksiin mahtaisi olla. Kaikki meni kumminkin hyvin: Lili ei näyttänyt liikoja pauketta stressaavan, ja hevosetkin säpsyivät oikeastaan vain, kun puolilta öin lähinaapurit ampuivat isompia raketteja aivan pihaton vieressä.

Hevosten rauhoitteluun olin varautunut runsaalla heinätarjoilulla sekä saavillisella porkkanan- ja punajuuren paloja. Laitoin myös tavallisesti riimuttomina pihatossa hengaaville polleille riimut päähän, ihan vain siltä varalta, jos ne olisivatkin sattuneet säikähtäessään viilettämään lankojen läpi pakosalle. Keskiyön kiivaimman ilotulituksen ajan pysyin pihatolla rauhoittelemassa pauketta arkailevaa Lentoa. Aluksi useampi sata kiloa rotevaa suomenhevosta koitti kovasti pyrkiä syliini, mutta tyytyi sitten lepuuttamaan päätään kainalossani paukkeen ajan. Samaan aikaan sisällä mies rauhoitteli koiria, joista erityisesti Elli pelkää rakettien pauketta kuollakseen.


Kaiken kaikkiaan homma meni siis aika putkeen: kukaan ei karannut, seonnut tai vammautunut (ainakaan fyysisesti).


Nyt ulkona sataa lunta, ja huomiselle on lupailtu kovaa ja purevaa pakkassäätä. Uudella töllillämme asuvat lampaat suljetaan poikkeuksellisesti sisälle tallin lämpimään, sillä pelkään niiden olevan  herkempiä paleltumaan näin tiineyden viime metreillä. Hevoset saavat paksun, puhtaan kerroksen kuiviketta pihattoonsa, sekä lämmintä vettä juodakseen. Toivotaan, ettei mittari laskisi kuitenkaan ihan tulipalopakkaselle.



keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Sopivasti siirappisia kuulumisia Lililtä



Perheemme uusin romanialaisvahvistus Lili on ollut luonamme nyt noin kahden ja puolen kuukauden ajan. Emme olisi saattaneet uneksiakaan, että lokakuisena yönä kotiimme ilmestynyt, pelosta nurkassa tärisevä karvamytty kotiutuisi näin uskomattoman hienosti ja asettuisi osaksi perhettämme ihan tuosta noin vaan. Mutta niin vain kävi.


Elämänsä tarhaoloissa eläneelle koiralle oli alkuun (ymmärrettävästi) täysi ihmetys ymmärtää kotikoiruuden perussääntöjä. Kaikki hihnassa kävelystä ja sisäsiisteydestä alkaen piti opetella ihan alkeista. Lilin oli myös kovin vaikeaa ymmärtää, miksi ihmeessä esimerkiksi pöydälle ei saanut kiivetä, jos siellä tuoksui ruoka, tai jos halusi nähdä ikkunasta paremmin ulos.

Uusien asioiden opettaminen Lilille on ollut myös meille ihmisille hyvin opettavaista ja mielenkiintoista. Koska jokainen negatiivinen kokemus meistä söisi pois sitä luottamusta, jonka olemme Lilin kanssa tähän mennessä rakentaneet, olemme tarkkailleet toimintaamme jatkuvasti Lilin näkövinkkelistä. Olemme saaneet pohtia, millä keinoin opettaa jokin asia koiralle niin, että asian varsinaisen oppimisen lisäksi myös oppimisprosessi kasvattaisi välillemme luottamusta ja yhteisymmärrystä sen sijaan, että Lilin tarvitsisi pelätä reaktioitamme sen tekemiin asioihin.

Myönnettäköön, että hermo on välillä ollut piukassa. Erityisesti aamut ovat olleet hankalia. Lili kun toimi alkuun niin, että kivutessani aamuisin rappusia alakertaan, kipitti Lili edelläni keittiöön ja päästi aamupissansa keskelle köökin lattiaa. Elli ja Loui, kaksi muuta koiraamme, sekoilivat aina vieressä niin, että ne tepastelivat tämän tästä Saimaan kokoisen pissalammikon läpi levittäen tuotetta tassuillaan pitkin huushollia. Kun koitin siinä pukea kaikesta häslingistä hermostunutta vauvaa ulkovaatteisiin ja lähdin muksu kainalossa kiikuttamaan koiria aamulenkille koko ajan tietoisena siitä, millainen lattiapyykki sisällä odotti, niin myönnän, että toisinaan teki mieli tokaista ilmoille pari kirosanaa. Tuollaisissa hetkissä oli kuitenkin nieltävä oma kiukku ja todettava, että koiraa hässäkästä oli ihan turha käydä syyttämään, sillä se vain toimi vailla parempaa osaamista kuten parhaaksi näki. Koska en ollut antanut sille eväitä toimia toisin. Kun aloin miettiä, miten voisin omalla toiminnallani auttaa koiraa tekemään oikein, rupesi lyyti kirjottamaan. Ryhdyin nousemaan joka aamu tunnin-pari ennen kuin lapsi herää yöuniltaan, ja pääsin viemään Lilin ulos suorinta tietä sängystä noustuani ilman, että lapsen pukeminen viivyttäisi ulos lähtemistä. Lili oppi pian, että sen teputukseen eteisen oven edessä vastataan saman tien, joten se ryhtyi pyytämään ulos sen sijaan, että se olisi juossut helpottamaan pissahätäänsä keittiön lattialle.
Saman kaavan mukaan olemme opetelleet erilaisia kotikoiruuden taitoja Lilin omalla tahdilla, ja edistystä on tapahtunut hurjasti.


Sitä mukaa, kun olemme onnistuneet rakentamaan välillemme molemminpuolista luottamusta, on Lili rohkaistunut ja antaa nykyisin oman, hurmaavan persoonansa näkyä ja kuulua. Siitä on kuoriutunut varsinainen energiapakkaus ja aina iloinen sähköjänis, joka rakastaa juosta ryteiköt rytisten pitkin metsiä ja rötvätä sen jälkeen rapsuteltavana sohvalla. Työkoiraperimä näkyy sen luonteessa selvästi: se seuraa todella tarkasti reaktioitani ja nauttii silmin nähden, kun se saa tehdä ja touhuta ja saada siitä positiivista palautetta.

Lilimäiseen tapaansa Lili suhtautuu muihin koiriin hyvin mutkattomasti ja iloisesti, eikä turhia provosoidu, vaikka lajitoveri kuinka rähjäisi tai uhittelisi. Omalla tasapainoisella olemuksellaan se on selvästi harmonisoinut myös Ellin ja Louin, kahta ihan eri luonneääripäätä edustavan koiran, keskenäistä yhteiseloa.
Miehiin ei Lilin mielestä edelleenkään ole luottamista, vaan miespuoliset vieraat pelottavat reppanaa edelleen. Vasta nyt joulun aikaan Lili uskaltautui kaverustumaan mieheni Antin kanssa (joka kumminkin asuu meillä) ja suostui kömpimään tämän viereen sohvalle rapsutettavaksi. Edistystä myös vieraiden miespuolisten ihmisotusten kanssa on tapahtunut: nähtyään, ettei kukaan meillä käyneistä mieshenkilöistä ole sitä millään lailla koittanut satuttaa, uskaltautuu se nykyään jopa samaan huoneeseen vieraidenkin miesten läsnäollessa (tosin silloin tilannetta tarkkaillaan useimmiten tiiviisti viereltäni turvaa hakien). Muutamaa miestä Lili on käynyt ihan omasta aloitteestaan myös pikaisesti nuuhkaisemassa. Tämä on uskomattoman hieno harppaus koiralta, joka vielä muutama viikko sitten näytti koittavan imeytyä lattian läpi näkymättömiin aina miehen nähdessään.


Vaikka se aikamoinen klisee onkin, niin sanonpa vaan silti, ettei Liliä uskoisi samaksi koiraksi, jonka kannoimme lentokentältä autoon ja autosta kotiimme kaksi ja puoli kuukautta sitten. Se on mitä hurmaavin ja iloisin koira, jonka aitous ja kultaisuus saa jokaisen hymyilemään. En osaa edes sanoiksi pukea, kuinka palkitsevaa on nähdä, kun koira kokee minut luottamuksensa arvoiseksi ja kokee omaksi ihmisekseen siitäkin huolimatta, ettei sillä ole koskaan aiemmin omaa ihmistä ollut. Olen todella otettu ja äärettömän kiitollinen siitä, että juuri minä saan olla tuo Lilin oma ihminen.

Hups, menipä ihan siirappiseksi. Mutta sellaisia me vähän tuon meidän Lillendaalenin kanssa ollaan. Sopivasti siirappisia.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Villavaa perheenlisäystä odotettavissa


Loppukesällä kolmen lammasuuhemme seuraksi muutti ruskea Allu-pässi. Pässi hankittiin "pässin töihin" - toisin sanoen toivoimme siis saavamme ihanille uuhillemme jälkikasvua. Lampaiden kasvatuksesta villaominaisuudet edellä ymmärrän suurin piirtein yhtä paljon, kuin banaani koskenlaskusta (en siis yhtikäs mitään). Uuhemme ovat kuitenkin luonteiltaan kaltaistemme harrastelampureiden unelmatapauksia: kilttejä, kesyjä ja kauniita. Lemmikkilampaiksi siis aivan täydellisiä.

Pässiä etsiessämme oli meille tärkeää, että myös se olisi luonteeltaan yhtä kultainen, ja periyttäisi hyviä lemmikkilampaan ominaisuuksia jälkikasvulleen. Allu olikin täyden kympin löytö isäpässiksi, sillä se on paitsi ulkonäöltään komea, niin myös luonteeltaan aivan tolkuttoman hellyydenkipeä ja herttainen. Toivonkin, että joku lemmikkilampuri saa meidän kasvateistamme yhtä ihanat lampaat itselleen, kuin mitä nämä meidän päkättimet ovat.


 Allu-pässi on itsekin vasta alkuvuoden karitsoja, mutta pienen harjoittelun jälkeen näin sen astuvan kaikki kolme uuhta (mitäs ne sanovatkaan puista ja tikanpojista.). En tietenkään kuitenkaan tiennyt, onnistuiko pässi hedelmöittämään uuhia, joten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan ja ihmettelemään.

Nyt sitten alkaisi näyttää siltä, että kevättalvella meillä toden totta kuullaan pikku sorkkien tepsutusta: ainakin Ansan (musta) ja Nanan (vaalea) vatsat ovat pyöristyneet sen verran huomattavasti, että sitä tuskin voidaan pistää reilun heinätarjoilun syyksi. Nuunu-lampaan (harmaa) masussa ei näy vielä merkkejä tiineydestä, joten voi olla, että sen kohdalla homma meni Allulta niin sanotusti harjoittelun piikkiin. Mutta katsotaan, katsotaan.

Olen pikkuhiljaa ryhtynyt tekemään muutoksia lampaiden ruokavalioon, jotta sekä masussa kasvavat karitsat että emät saisivat varmasti kaikki tarvitsemansa ravinteet. Normaalien kivennäisten ja vitamiinien lisäksi valkuaisaineiden saantia on nyt tehostettu, ja sen lisäksi lampaat saavat rehun sekaan vitamiinilisää. Kuten aina, lehtevää ja hyvälaatuista korsirehua lampailla on saatavilla lähes vapaasti. Silti poden hirmuista ensikertalaisen jännitystä siitä, saavatko lampaat varmasti kaiken tarvitsemansa, ja meneekö kaikki, kuten pitää. En halua edes tietää, minkälainen stressierkki minusta vielä kuoriutuu, kunhan karitsointien aika alkaa olla käsillä...