keskiviikko 28. joulukuuta 2016

Sopivasti siirappisia kuulumisia Lililtä



Perheemme uusin romanialaisvahvistus Lili on ollut luonamme nyt noin kahden ja puolen kuukauden ajan. Emme olisi saattaneet uneksiakaan, että lokakuisena yönä kotiimme ilmestynyt, pelosta nurkassa tärisevä karvamytty kotiutuisi näin uskomattoman hienosti ja asettuisi osaksi perhettämme ihan tuosta noin vaan. Mutta niin vain kävi.


Elämänsä tarhaoloissa eläneelle koiralle oli alkuun (ymmärrettävästi) täysi ihmetys ymmärtää kotikoiruuden perussääntöjä. Kaikki hihnassa kävelystä ja sisäsiisteydestä alkaen piti opetella ihan alkeista. Lilin oli myös kovin vaikeaa ymmärtää, miksi ihmeessä esimerkiksi pöydälle ei saanut kiivetä, jos siellä tuoksui ruoka, tai jos halusi nähdä ikkunasta paremmin ulos.

Uusien asioiden opettaminen Lilille on ollut myös meille ihmisille hyvin opettavaista ja mielenkiintoista. Koska jokainen negatiivinen kokemus meistä söisi pois sitä luottamusta, jonka olemme Lilin kanssa tähän mennessä rakentaneet, olemme tarkkailleet toimintaamme jatkuvasti Lilin näkövinkkelistä. Olemme saaneet pohtia, millä keinoin opettaa jokin asia koiralle niin, että asian varsinaisen oppimisen lisäksi myös oppimisprosessi kasvattaisi välillemme luottamusta ja yhteisymmärrystä sen sijaan, että Lilin tarvitsisi pelätä reaktioitamme sen tekemiin asioihin.

Myönnettäköön, että hermo on välillä ollut piukassa. Erityisesti aamut ovat olleet hankalia. Lili kun toimi alkuun niin, että kivutessani aamuisin rappusia alakertaan, kipitti Lili edelläni keittiöön ja päästi aamupissansa keskelle köökin lattiaa. Elli ja Loui, kaksi muuta koiraamme, sekoilivat aina vieressä niin, että ne tepastelivat tämän tästä Saimaan kokoisen pissalammikon läpi levittäen tuotetta tassuillaan pitkin huushollia. Kun koitin siinä pukea kaikesta häslingistä hermostunutta vauvaa ulkovaatteisiin ja lähdin muksu kainalossa kiikuttamaan koiria aamulenkille koko ajan tietoisena siitä, millainen lattiapyykki sisällä odotti, niin myönnän, että toisinaan teki mieli tokaista ilmoille pari kirosanaa. Tuollaisissa hetkissä oli kuitenkin nieltävä oma kiukku ja todettava, että koiraa hässäkästä oli ihan turha käydä syyttämään, sillä se vain toimi vailla parempaa osaamista kuten parhaaksi näki. Koska en ollut antanut sille eväitä toimia toisin. Kun aloin miettiä, miten voisin omalla toiminnallani auttaa koiraa tekemään oikein, rupesi lyyti kirjottamaan. Ryhdyin nousemaan joka aamu tunnin-pari ennen kuin lapsi herää yöuniltaan, ja pääsin viemään Lilin ulos suorinta tietä sängystä noustuani ilman, että lapsen pukeminen viivyttäisi ulos lähtemistä. Lili oppi pian, että sen teputukseen eteisen oven edessä vastataan saman tien, joten se ryhtyi pyytämään ulos sen sijaan, että se olisi juossut helpottamaan pissahätäänsä keittiön lattialle.
Saman kaavan mukaan olemme opetelleet erilaisia kotikoiruuden taitoja Lilin omalla tahdilla, ja edistystä on tapahtunut hurjasti.


Sitä mukaa, kun olemme onnistuneet rakentamaan välillemme molemminpuolista luottamusta, on Lili rohkaistunut ja antaa nykyisin oman, hurmaavan persoonansa näkyä ja kuulua. Siitä on kuoriutunut varsinainen energiapakkaus ja aina iloinen sähköjänis, joka rakastaa juosta ryteiköt rytisten pitkin metsiä ja rötvätä sen jälkeen rapsuteltavana sohvalla. Työkoiraperimä näkyy sen luonteessa selvästi: se seuraa todella tarkasti reaktioitani ja nauttii silmin nähden, kun se saa tehdä ja touhuta ja saada siitä positiivista palautetta.

Lilimäiseen tapaansa Lili suhtautuu muihin koiriin hyvin mutkattomasti ja iloisesti, eikä turhia provosoidu, vaikka lajitoveri kuinka rähjäisi tai uhittelisi. Omalla tasapainoisella olemuksellaan se on selvästi harmonisoinut myös Ellin ja Louin, kahta ihan eri luonneääripäätä edustavan koiran, keskenäistä yhteiseloa.
Miehiin ei Lilin mielestä edelleenkään ole luottamista, vaan miespuoliset vieraat pelottavat reppanaa edelleen. Vasta nyt joulun aikaan Lili uskaltautui kaverustumaan mieheni Antin kanssa (joka kumminkin asuu meillä) ja suostui kömpimään tämän viereen sohvalle rapsutettavaksi. Edistystä myös vieraiden miespuolisten ihmisotusten kanssa on tapahtunut: nähtyään, ettei kukaan meillä käyneistä mieshenkilöistä ole sitä millään lailla koittanut satuttaa, uskaltautuu se nykyään jopa samaan huoneeseen vieraidenkin miesten läsnäollessa (tosin silloin tilannetta tarkkaillaan useimmiten tiiviisti viereltäni turvaa hakien). Muutamaa miestä Lili on käynyt ihan omasta aloitteestaan myös pikaisesti nuuhkaisemassa. Tämä on uskomattoman hieno harppaus koiralta, joka vielä muutama viikko sitten näytti koittavan imeytyä lattian läpi näkymättömiin aina miehen nähdessään.


Vaikka se aikamoinen klisee onkin, niin sanonpa vaan silti, ettei Liliä uskoisi samaksi koiraksi, jonka kannoimme lentokentältä autoon ja autosta kotiimme kaksi ja puoli kuukautta sitten. Se on mitä hurmaavin ja iloisin koira, jonka aitous ja kultaisuus saa jokaisen hymyilemään. En osaa edes sanoiksi pukea, kuinka palkitsevaa on nähdä, kun koira kokee minut luottamuksensa arvoiseksi ja kokee omaksi ihmisekseen siitäkin huolimatta, ettei sillä ole koskaan aiemmin omaa ihmistä ollut. Olen todella otettu ja äärettömän kiitollinen siitä, että juuri minä saan olla tuo Lilin oma ihminen.

Hups, menipä ihan siirappiseksi. Mutta sellaisia me vähän tuon meidän Lillendaalenin kanssa ollaan. Sopivasti siirappisia.



tiistai 8. marraskuuta 2016

Villavaa perheenlisäystä odotettavissa


Loppukesällä kolmen lammasuuhemme seuraksi muutti ruskea Allu-pässi. Pässi hankittiin "pässin töihin" - toisin sanoen toivoimme siis saavamme ihanille uuhillemme jälkikasvua. Lampaiden kasvatuksesta villaominaisuudet edellä ymmärrän suurin piirtein yhtä paljon, kuin banaani koskenlaskusta (en siis yhtikäs mitään). Uuhemme ovat kuitenkin luonteiltaan kaltaistemme harrastelampureiden unelmatapauksia: kilttejä, kesyjä ja kauniita. Lemmikkilampaiksi siis aivan täydellisiä.

Pässiä etsiessämme oli meille tärkeää, että myös se olisi luonteeltaan yhtä kultainen, ja periyttäisi hyviä lemmikkilampaan ominaisuuksia jälkikasvulleen. Allu olikin täyden kympin löytö isäpässiksi, sillä se on paitsi ulkonäöltään komea, niin myös luonteeltaan aivan tolkuttoman hellyydenkipeä ja herttainen. Toivonkin, että joku lemmikkilampuri saa meidän kasvateistamme yhtä ihanat lampaat itselleen, kuin mitä nämä meidän päkättimet ovat.


 Allu-pässi on itsekin vasta alkuvuoden karitsoja, mutta pienen harjoittelun jälkeen näin sen astuvan kaikki kolme uuhta (mitäs ne sanovatkaan puista ja tikanpojista.). En tietenkään kuitenkaan tiennyt, onnistuiko pässi hedelmöittämään uuhia, joten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan ja ihmettelemään.

Nyt sitten alkaisi näyttää siltä, että kevättalvella meillä toden totta kuullaan pikku sorkkien tepsutusta: ainakin Ansan (musta) ja Nanan (vaalea) vatsat ovat pyöristyneet sen verran huomattavasti, että sitä tuskin voidaan pistää reilun heinätarjoilun syyksi. Nuunu-lampaan (harmaa) masussa ei näy vielä merkkejä tiineydestä, joten voi olla, että sen kohdalla homma meni Allulta niin sanotusti harjoittelun piikkiin. Mutta katsotaan, katsotaan.

Olen pikkuhiljaa ryhtynyt tekemään muutoksia lampaiden ruokavalioon, jotta sekä masussa kasvavat karitsat että emät saisivat varmasti kaikki tarvitsemansa ravinteet. Normaalien kivennäisten ja vitamiinien lisäksi valkuaisaineiden saantia on nyt tehostettu, ja sen lisäksi lampaat saavat rehun sekaan vitamiinilisää. Kuten aina, lehtevää ja hyvälaatuista korsirehua lampailla on saatavilla lähes vapaasti. Silti poden hirmuista ensikertalaisen jännitystä siitä, saavatko lampaat varmasti kaiken tarvitsemansa, ja meneekö kaikki, kuten pitää. En halua edes tietää, minkälainen stressierkki minusta vielä kuoriutuu, kunhan karitsointien aika alkaa olla käsillä...



perjantai 4. marraskuuta 2016

Kohti sujuvampaa arkea - positiivisin mielin

Siitä on pian kolme viikkoa, kun ihana Lili muutti meille. Menneet viikot ovat olleet ihan äärimmäisen mielenkiintoisia monestakin syystä.

Luottamusta lähdimme rakentamaan aikalailla nollista: ensimmäisinä päivinään kotona Lili käpertyi nurkkaan tärisemään aina, kun ihminen astui sen kanssa samaan huoneeseen. Itse en ollut koskaan ollut kosketuksissa näin aran koiran kanssa, ja myönnän, että myös minua jännitti aluksi, sillä en tuntemattoman koiran kanssa varmaksi tiennyt, miten se reagoisi pelätessään niin kovasti. Tämä oli kuitenkin hieno mahdollisuus myös minulle: siinä me olimme, kaksi toisilleen tuntematonta jännittäjää, joiden täytyisi ruveta rakentamaan luottamusta ja ystävyyttä askel kerrallaan.


Oli selvää, että kotioloihin tottumattoman koiran kanssa tulisi lähteä liikkeelle ihan alkeistasolta. Tähän kuului siis myös se fakta, että ongelmia tulisi ilmenemään: miten voisin olettaa koiran osaavan käyttäytyä oikein tilanteessa, josta sillä ei ole minkäänlaista kokemuspohjaa ja näin ollen mitään käryä, miten sen tulisi toimia? Liikkeelle täytyi lähteä siitä, että omaa elämää täytyi vähän järjestellä, sekä yöunien ja arkirutiinien kanssa täytyi kaivaa joustoa, jotta pystyisin opettamaan koiran käyttäytymään halutusti sekä ymmärtämään, mitä siltä odotetaan.

Ensin aloimme rakentaa perustaa kuntoon. Ajattelin, että jos Lili kokee minut turvalliseksi, luotettavaksi ja johdonmukaiseksi, kasvaa myös molemminpuolinen kunnioitus. Siihen tässä tähdätään, että koira kuuntelee minua ja minä sitä. Sen vuoksi rankaisu ja pelolla ja stressillä hallitseminen ei tulisi kyseeseen: koiran pelko minua kohtaan vain söisi luottamusta, ja miksi koira kuuntelisi ja kunnoittaisi sellaista tyyppiä, johon se ei luota?


Näiden kolmen viikon aikana olemme edenneet koiran ehdoilla edeten sitä mukaa, kuin Lili on mukavaksi kokenut: jos se on empinyt vaikka ulkoillessa pihatieltä kauemmas liikkumista, olen antanut sen haistella rauhassa, kutsunut luokseni ja tsempannut, kun koira on uskaltanut edetä. Tällä tavoin olemme päässeet tekemään jo esimerkiksi metsälenkkejä niin, että koira kulkee löysässä hihnassa perässäni rennosti lönkytellen. Se saa haistella ja tutustua, jos siltä tuntuu, mutta samalla harjoittelemme myös kontaktin ottamista - kun se tulee luokseni kutsusta, palkkaan sen aina kehuin ja rapsutuksin. Samalla taktiikalla olemme edenneet myös esimerkiksi kissoihin totuttamisen kanssa: olemme pyrkineet siihen, että alkuun niin jännittävien kissojen seurassa Lili saa paljon huomiota ja rapsutuksia niin, että se huomaisi kissojen läsnäolon olevan ihan mukava ja harmiton juttu.


Entäpä muut koirat sitten? Olin kehittänyt omassa päässäni jotenkin isoksi haasteeksi sen, että kahden, muihin koiriin epävarmasti ja ajoittain vähän aggressiivisestikin suhtautuvan koiramme porukkaan liitettäisiin kolmas lajitoveri. Koirat saivatkin tutustua toisiinsa alkuun niin, että eristimme Lilille kotoamme koiraporteilla oman tilan, josta koirat näkevät ja haistavat toisensa, mutta saavat myös vetäytyä halutessaan omaan rauhaansa. Toistensa olemassaoloon totuttuaan poistimme portit ensin päiviksi, ja sitten kokonaan. Elli ja Loui ärhentelivät Lilille alkuun esimerkiksi keittiöön tulemisesta, mutta koirat setvivät äkkiä välinsä. Huomasin, että oma härkkimiseni vain kärjisti konflikteja, joten päätin antaa koirien sumplia asiat keskenään. Nykyisin Lili uskaltaa jopa koittaa haastaa Louita leikkimään, vaikka Loui ei vielä täysin tajuakaan heittäytyä tilanteeseen... Mutta hiljaa hyvä tulee!


On ollut hienoa päästä huomaamaan, kuinka jokainen oma teko (tai tekemättä jättäminen) vaikuttaa suoraan koiraan ja siihen, miten luottamus ja kunnioitus meidän kahden välillä kasvaa. On myös oivaltavaa huomata, miten "eitä" ei juuri tarvita, kun osaa itse ennakoida ja tarjota koiralle työkalut toimia oikein. Toki siihen täytyy itse nähdä vähän vaivaa, mutta se on mielestäni koiran omistajan velvollisuus, jos koiran päättää hankkia. Myös koiran erehdyksiä tulee kestää (vaikkakin pinna olisi joskus kireällä, se ei kuitenkaan ole koiran vika); joutuvathan nekin sietämään meiltä kaikkine virheinemme ja ennakko-oletuksinemme aika paljon.






keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Lentopostia Romaniasta


Jo viikon verran minun on pitänyt kirjoittaa iloisesta perhetapahtumastamme, mutta en ole yksinkertaisesti ehtinyt. Kerron siis tämän tyylikkäästi myöhässä: saimme perheenlisäystä!

 Lili on noin 4-vuotias narttukoira, joka saapui meille Rescueyhdistys Kulkurien kautta Romaniasta.


Lili, tarhanimeltään Emily, on elänyt koko elämänsä romanialaisella koiratarhalla Glinassa. Se joutui  odottamaan hyvän tovin pääsyään Kulkurien adoptio-ohjelmaan, sillä ujon ja aran kopissaan lymyilijän voi olla hankala erottua edukseen tarhalla, jossa kolmesataa koiraa kilpailee siellä vierailevien ihmisten huomiosta. Emilyn/Lilin onneksi oikeat ihmiset osuivat sen kohdalle, nähden sen kultaisen luonteen ja lempeän sydämen kaiken ujopiimäilynkin läpi.


Hakiessamme Liliä Helsinki-Vantaan lentokentältä keskellä yötä, emme oikein tienneet, mitä odottaa. Miten koira, joka oli elänyt koko ikänsä alkeellisissa tarhaoloissa vailla mitään kosketuspintaa kotikoiran elämään, mahtaisi suhtautua pitkään lentomatkaan, ihmisten hälinään, outoihin ääniin, valoihin, hajuihin...? Mitä se tuumaisi meistä, pienestä lapsestamme, pehmeästä pedistään tai normaaleista kodin äänistä?

Lentoboksista tuli lopulta esiin pelokas otus, joka vapisi häntä koipien välissä. Panimme heti merkille, kuinka tavattoman kiltti koira Lili oli: lamauttavasta pelostaan huolimatta se kesti hienosti kaikki tarkastukset, kaulapannan sovitukset ja vieraiden ihmisten lääppimisen ja nostelun. Automatkan se nukkui tärisevänä myttynä jalkaani vasten, ulkona pissalle päästessään se lysähti maahan makaamaan ja ruokakippoaan se oudoksui niin, että oli purrut metallisen kulhon mutkalle. Kissan nähdessään Lili säntäsi ulvoen pakoon kuin sähköiskun saaneena.

Kunnes muutama päivä kotiintulon jälkeen avasin oven, ja Lili odotti minua sen takana häntä heiluen. Se nuuhkaisi kättäni ja vipelsi nurkan taakse luuraamaan. Hetken päästä kaksi kuparinruskeaa silmää kurkkasivat kulman takaa ja hassusti lupallaan olevat korvat heiluivat kuunnellessaan jutusteluani. Meistä tuli kaverit.


Lili on ollut meillä kotona nyt vähän reilu viikon. Tuossa ajassa arasta ujopiimästä on kuoriutunut häntää heiluttava, ulkoilua rakastava, ilohepuleita saava koira, joka nauttii rapsutuksista ja sekoaa onnesta saadessaan kinkkua. Vieläkin Lili ujostelee ja jännittää asioita, mutta joka päivä se uskaltaa viivähtää vähän pidemmän hetken keittiössä tai käydä vähän kauempana pihanperällä pissalla. Vauva on Lilin mielestä ihana; usein se nuuhkiikin pientä ihmistä haltioissaan häntää heiluttaen ja hamstraa lapsen vaatteita ja leluja omaan petiinsä.

Niin. Se peti. Lilin oma peti - iso, upottavan pehmeä, pinkki tyyny, jossa koira makaa sen näköisenä kuin ei olisi ikinä köllinyt missään niin pehmeässä. (Eikä muuten varmaan olekaan.)
Näissä kuvissa sitä ei näy, koska päällinen oli pesussa. Mutta Instagramissa näkyy. Katsokaa sieltä.


 Lilin kotiutumiskuulumisia seuraa varmasti piakkoin lisää!




torstai 20. lokakuuta 2016

Luonnonvaraisten eläinten hoito on pahasti retuperällä


Juttelin viime viikolla puhelimessa SEY:n eläinsuojeluneuvojan kanssa avun tarpeessa olevien luonnonvaraisten eläinten hoidosta ja sen järjestämisestä niin täällä kotiseudullani Pirkanmaalla, kuin Suomessa yleensäkin.

Kun kerroin eläinsuojeluneuvojalle puhelumme alussa, että soitin tarjotakseni apua luonnonvaraisten eläinten hoidossa, hän vaikutti hiukan häkeltyneeltä: syyksi selvisi se, ettei vapaaehtoisilta luonnonvaraisten eläinten hoitajilta tule soittoja ihan joka päivä.


Suomen laissa seisoo nykyisellään, että loukkaantuneelle tai sairastuneelle eläimelle on viipymättä annettava asianmukaista hoitoa, tai toimitettava se sellaiseen paikkaan, jossa hoitoa voidaan antaa. Luonnonvaraiset eläimet katsotaan Suomessa valtion omaisuudeksi, ja valtio on niistä vastuussa. Suomessa on kuitenkin vain kaksi (kyllä, siis kaksi kappaletta) valtion tukemaa villieläinhoitolaa: Pyhtään lintuhoitola ja Korkeasaari. Muutoin luonnonvaraisten eläinten hoito on harvojen vapaaehtoisten toimijoiden kontolla.

Apua tarvitsevan villieläimen hoitoon pääsy on täysin sen löytäneen henkilön armeliaisuuden varassa. Jos eläimen sattuu löytämään joku ystävällinen sielu, joka toimittaa sen eläinlääkärin avun piiiriin, on edessä ongelma: kenen vastuulle jää hoidon kustantaminen? Aivan kuten lemmikkieläimen hoitokustannukset jäävät omistajan vastuulle, voisi äkkiseltään kuvitella, että luonnonvaraisten kohdalla kustannuksista vastaisi laillinen omistaja, eli valtio. Näin ei kuitenkaan ole. Jos eläinlääkäri ei siis halua antaa villieläimelle hoitoa hyvää hyvyyttään ilmaiseksi (harvemmin haluaa), on eläimen hoitoon toimittaneen henkilön (usein vapaaehtoisen hoitajan tai eläimen löytäjän) maksettava viulut. Eläinlääkäri voi kieltäytyä tarjoamasta villieläimelle muuta hoitoa, kuin lopetuksen. Valtaosa täysin hoidettavissa olevista vammoistakin koituu siis eläimen kuolemaksi, nykyisen systeemin ollessa näin riittämätön (tai oikeastaan, lähes olematon).


Aina riittää soraääniä, jotka asettuvat poikkiteloin heti, kun aletaan puhua luonnonvaraisten eläinten hoitamisesta. Miksi ihmisten pitäisi ylipäätään puuttua luonnon kiertokulkuun? Luonto hoitaa, heikot karsiutuu. Miksi siis kenenkään tarvitsisi uhrata rahaa, aikaa tai edes ajatusta moiseen ituhippeilyyn?
Karu fakta on kuitenkin se, että suurin osa apua tarvitsevista villieläimistä on päätynyt tarvitsemaan apua juuri ihmisen suoran tai välillisen toiminnan vuoksi. Sen takia on ihmisellä vastuu auttaa.


Kuten jo yllä kerroin, Suomen luonnonvaraisten eläinten hoito on sysäytynyt pääosin vapaaehtoisten, eläinrakkaiden ihmisten harteille. Vapaaehtoisten määrä suhteessa apua tarvitsevien eläinten määrään on onnettoman pieni, ja kaikki eläimen ruoka-, lääke- ja ylläpitokuluista lähtien pulitetaan hoitajan omasta pussista. Toisin kuin lemmikkieläinten kohdalla, ei luonnonvaraisten eläinten hoitamisen ympärillä ole mitään yhdistyksiä tai tahoja, jotka osallistuisivat kustannuksiin, tai edes opastaisivat hoitajan alkuun. Valmiudet ottaa eläin hoitoon onkin kaiken aihepiirin koulutuksen puuttuessa täysin hoitajan oman tiedonhankinnan varassa. Kynnys ryhtyä luonnonvaraishoitajaksi on siis jo tästäkin syystä iso.

Tietoa, jos jotain, villieläinten hoito vaatii hirmuisen määrän: hoitoon voi tulla eläinlajeja laidasta laitaan, ja jokaista eläintä tulee tietenkin ruokkia ja hoitaa lajin edellyttämällä tavalla. Luonnonvaraishoitajat toki auttavat ja neuvovat toinen toisiaan, ja näin ei vapaaehtoisten tarvitse edetä ihan summanmutikassa uuden tilanteen tai hoidettavan lajin kanssa isoisän kirjahyllystä perittyä Suomen linnut värikuvina -opusta epätoivoisesti selaten. Asiantuntevien hoitajien määrän ollessa kuitenkin pieni ja harvakseen pitkin poikin Suomea ripoteltu, jäävät täältä kokonaan uupumaan luonnonvaraishoitajien verkostot, jotka olisivat kultaakin kalliimpia tiedon, taidon ja avun sujuvan kulkemisen kannalta. Ja kun kokeneemman luonnonvaraishoitajan vähä aika ja jaksaminen eivät riitä itsestään ilmoitteluun esimerkiksi somessa, voi etenkin aloittelevasta vapaaehtoishoitajasta tuntua toisinaan siltä, että huomattavien salapoliisitaitojen lisäksi vaaditaan vähintäänkin neljän ällän ylioppilastodistus, kuorma-autokortti, kolmen entisen työnantajan allekirjoittama suosituskirje sekä miekkailun alkeiskurssi, jotta löytää avun äärelle.


Miten luonnonvaraisten eläinten hoito sitten tulisi järjestää, ja mitä tulisi muuttaa, jotta homma toimisi jatkossa paremmin? Asiaa tutkaillessani törmäsin taannoin tehtyyn adressiin, johon on kirjattu kohtia, joilla suomalaisten luonnonvaraisten eläinten hoidon tilaa voitaisiin kohentaa. Adressin siihen kirjattuine korjaamisehdotuksineen voit käydä lukemassa täältä: Suomeen tarvitaan luonnonvaraisten eläinten hoitoloiden verkosto.


Näin aiheen äärelle päästyäni painunkin tästä viemään matolääkettä meille tänään hoitoon saapuneelle siilille, jonka eräs sydämellinen siilien ystävä oli poiminut talteen omalta pihaltaan talven tieltä. Siilin paino on tällä hetkellä 326 grammaa, joten sillä ei olisi mitään mahdollisuuksia selvitä talvihorroksesta. Siili joutuu siis lihotuskuurille, jonka jälkeen se saa horrostaa talven yli valvotusti, kunnes se vapautetaan löytöpaikalleen luontoon taas kevään tullen.

Tuoreen hoidokin kuulumisia siis luvassa varmasti pikapuoliin!







perjantai 14. lokakuuta 2016

Saako eläimelle sanoa ei?


Aiempi postaus, Muriseva koira ei ole tuhma koira, sai aikaan paljon keskustelua kommenttipuolella. Hienoa, tähän pyritään: jotta tieto päivittyisi, lisääntyisi ja kulkisi eteenpäin, vaatii se niin kokemusten- kuin ajatustenkin vaihtoa!

Postaus ei sinällään ottanut kantaa siihen, tulisiko eläintä kouluttaa vahvistaen vaiko rankaisulla, vaan kantava ajatus oli se, että koiran äännähdykset tai eleet (tässä tapauksessa siis tuo lapselle osoitettu murahdus) on yhteisen kielen puuttuessa viesti meille, mitä mieltä koira on kyseisestä tilanteesta. Kirjoitus kuitenkin kirvoitti reippaasti keskustelua myös koulutusnäkökulmasta. Aihehan on äärimmäisen mielenkiintoinen, joten ajattelin, että se varmasti ansaitsee ihan oman postauksensa.


Teen tähän alkuun tunnustuksen: olen sanonut sekä koirilleni, kissoilleni, hevosilleni, lampailleni kuin linnuillenikin sanan ei. Olen myös käyttänyt fyysistä olemustani ilmaistakseni sanatonta "eitä", esimerkiksi siirtymällä tien tukkeeksi, kun hevonen koittaa marssia ulos karsinan avonaisesta ovesta. Olen käyttänyt myös tietyn sävyistä ä-ää -äännähdystä, kun lenkille pääsyä odottava koira yrittää rynnistää pihalle, ennen kuin olen saanut kenkiä jalkaan. Eräs anonyymi kommentoija ilmaisi viime postauksessa asian niin, että on koiran älyllisten kykyjen aliarvioimista, jos sen ei uskota oppivan myös kiellon merkitystä. Käyttäväthän eläimet keskinäisessä kanssakäymisessäänkin esimerkiksi murinaa ilmaistakseen lajitoverilleen, että älä lähesty, tämä on minun tai vaikkapa että nyt haluan olla rauhassa. Miksei siis myös ihminen saisi "murahtaa" eläimelle, ettei tuollainen käytös ole sallittua?

Ison eläinkatraan kanssa eläessä olen pistänyt merkille, että eläin todellakin ymmärtää "ein" merkityksen: juuri tänään pihattoon aamuheiniä viedessäni huomasin, kuinka suomenhevosemme Lento kävi syömään ensimmäiselle heinäkasalle, ja lampaiden lähestyessä toiveikkaana samaa heinäkasaa, veti Lento korvansa luimuun ja heilautti turpaansa aavistuksen verran ylös. Hevosen elekieltä vähääkään ymmärtävät osaavat tulkita, että tämä oli selvä "ei". Mikä mielenkiintoisinta, lampaamme, täysin eri lajia edustavat eläimet, osasivat tulkita hevosen "ein" oikein, ja jäivät odottamaan omaa heinäkasaansa. Myöhemmin, kun heinää oli pihattotarhassa yllin kyllin ja jokaiselle olisi riittänyt syödä ihan omalta kasaltaan, lähti Nuunu-lammas lähestymään Lennon heiniä. Se jäi hetkeksi seuraamaan Lennon eleitä kasan viereen, ja kun Lento ei selvästikään piitannut Nuunun lähestymisyrityksestä, kävi Nuunu muina lampaina Lennon vierelle, samalle heinäkasalle.

Tämä on vain yksi lukuisista päivittäisistä esimerkeistä, joissa huomaan eläinten ymmärtävän "ein" merkityksen myös eri lajien välillä. Tässä olenkin anonyymin kommentoijan kanssa samoilla linjoilla: on eläimen älyn aliarvioimista olettaa, ettei se oppisi myös kieltämisen merkitystä.


Koska eläimen kanssa kaikkia tilanteita ei voi ennakoida, on varsin hyödyllistä, että eläin ymmärtää "ein" merkityksen. Jos asiaa kuitenkin tarkastellaan oppimisen näkökantilta, on "ei" itsessään melkoisen tehoton keino opettaa eläimelle juuri mitään. Juu, ymmärtäähän eläin sen, että tätä en saa tehdä. "Ei" ei kumminkaan kerro eläimelle, mitä sen odotetaan tekevän.

Sain Eläinkoulutuskeskuksen toiselta opettajalta, Sanni Bachmannilta, erittäin havainnollistavan vertauksen, jota aion julkeasti nyt jakaa eteenpäin: pelkän rankaisun käyttäminen eläintä kouluttaessa on sama, kuin opettaisi lasta soittamaan pianoa läväyttämällä karttakepillä näpeille aina, kun lapsi soittaa väärän nuotin. Tässä tilanteessa lapsen ainoa tapa löytää oikea nuotti koskettimilta on ottaa isku vastaan, kunnes hän sattumalta osuu oikeaan koskettimeen. Sama pätee eläimen koulutuksessa: miten ihmeessä eläin osaisi automaattisesti toimia oikealla tavalla, jos kukaan ei opasta, mikä niistä lukemattomista käyttäytymisvaihtoehdoista on juuri se, mitä ihminen siltä haluaa?


Eläin, otetaan nyt esimerkiksi vaikka koira, ei osaa analysoida toimintojaan ja sen seurauksia samalla tavalla kuin ihminen. Käytän taas esimerkkiä elävästä elämästä: Loui-koiramme on romanialainen rescuetapaus, ja vähän ennen Suomeen saapumistaan sen kimppuun oli tarhalla käynyt useampi koira. Loui sai puremia, joista on edelleen arvet, ja sen toinen takajalka murtui. Vammat hoidettiin, ja Loui matkasi luoksemme Suomeen. Nykyään se suhtautuu kuitenkin edelleen varauksella muihin koiriin, sillä se on oppinut, että kohtaamiset muiden koirien kanssa voivat aiheuttaa sille sekä ahdistavan tilanteen, että myös suoranaista kipua.

Vielä tänäkin päivänä Loui suhtautuu erittäin suurella varauksella kohtaamisiin muiden koirien kanssa. Se nostaa suojauksensa pystyyn saman tien, ja jokainen vastaantuleva lajitoveri on sen silmissä uhka. Siispä se puolustautuu heti vieraan koiran nähdessään, ja toimii, kuten se on parhaaksi oppinut: jo kaukaa se ilmoittaa vieraalle koiralle, että on ihan turha koittaa lähestyä. Koiratermein puhutaan siis remmirähjääjästä. Tässä tilanteessa etenkin alkuaikoina mieheni, joka yleensä tuolloin lenkitti useimmiten koiriamme, tapasi nykäistä hihnasta aina, kun Loui alkoi haukkua vastaantulevalle koiralle. Ajatus kai oli, että aina, kun Loui alkaa räksyttää, rankaistaan sitä hihnannykäisyllä, jolloin se pikkuhiljaa sisäistäisi, että haukkumisesta seuraa terävä nyppäisy. Vaan mitä oppi koira? No, se oppi yhdistämään, että vieraan koiran näkeminen aiheuttaa kaiken muun opitun ei-toivotun käytöksen päälle vielä hihnan nykimistä, eli epämukavan tunteen. Vieraan koiran kohtaaminen muodostui siis Louin mielestä hyvin kokonaisvaltaista epämukavuutta aiheuttavaksi asiaksi.


Syy-seuraus -suhde ei ole eläimelle vaikea sisäistää, mutta kun sen perusteella opitaan jokin tietty käytösmalli, on opitun käytöksen sammuttaminen paljon kinkkisempi juttu. Ei-toivottu, ennalta opittu käytös on juurtunut syvälle; jopa niin syvälle, että koiran elimistö reagoi jo pelkän vieraan koiran hajusta niin, että sen hermosto virittyy, lihakset pingottuvat ja koko kroppa valmistautuu vastaanottamaan epämukavan tilanteen. (Klassinen ehdollistuminen).

Miten koiran voisi olettaa reagoivan tilanteeseen pelkän "ein" avulla, jos sen "työkalupakista" ei kertakaikkiaan löydy muita tapoja toimia?


Samainen edellä mainittu anonyymi kommentoija totesi myös näin: "Titetenkin koiralle täytyy tehdä selväksi mitä se saa ja mitä se ei saa tehdä. Sääliksi käy vapaan kasvatuksen hedelmiä niin koira- kuin ihmispuolellakin". Tähän totean, että olen samaa mieltä myös tuosta "vapaasta kasvatuksesta" - jos eläin (tai ihmislapsi) ei saa minkäänlaista hajua oikeasta ja väärästä, ei homma toimi. Oikeanlaisen käytöksen opettamisella positiivista vahvistamista käyttäen on kuitenkin päivänselvä ero "vapaaseen kasvatukseen".



Ensisijaisen tärkeää olisikin opettaa eläimelle vahvisteiden avulla, mikä on oikea tapa toimia, eikä suinkaan niin, että jäädään odottamaan ei-haluttua käytöstä, josta rangaistaan.
Hyvä keino esimerkiksi edelliseen postaukseeni viitaten olisi se, että murinan sijaan opetetaan koiralle vaihtoehtoinen tapa toimia: kun lapsi lähestyy eikä koira välittäisi lähestyvän lapsen seurasta, opetetaan koira väistämään lasta ja siirtymään muualle sen sijaan, että sen tarvitsisi turvautua murinaan. Eli siis positiivisesti vahvistetaan käytöstä, kun koira poistuu kyseisestä tilanteesta. Jos käytös kuitenkin päätyy murahdukseen asti, ilman muuta jätetään rankaisematta koiraa siitä, että se koittaa murinalla viestiä, ettei pidä tilanteesta: seuraavalla kerralla se saattaa jättää murinan pois ja puraista, koska tietää, että muriseminen johtaa rankaisuun.

Rankaisu ilman, että opetetaan halutunlaista toimintatapaa, on aivan sama, kuin lyödä pianonsoittoa opettelevaa lasta sormille väärästä nuotista. Oletetaan ja odotetaan siis vähemmän, ja keskitytään enemmän siihen, miten toivoisimme eläimen toimivan, ja vahvistetaan positiivisia assosiaatioita siihen, että haluamamme toimintatapa on se paras, mukavimpaan lopputulokseen kaikkien kannalta päätyvä tapa reagoida.

keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Muriseva koira ei ole tuhma koira


 Istuin eilen iltapäivästä sohvannurkassa läppäri sylissäni. Kirjoitin näppäimistö (ja pää) sauhuten vastausta Suomen eläinkoulutuskeskuksella käymääni verkkokurssin tehtävään. Kaksi koiraamme olivat lepäämässä, toinen omassa korissaan, toinen nojatuolissa.

Katseeni harhautuessa hetkeksi lattialla konttaavasta lapsesta, korista kuului murahdus.

Seitsemänkuinen lapseni konttasi kohti korissa nukkuvaa Elli-koiraa. Elli oli herännyt, kun vauva lähestyi koppaa silmät suurina, tavoitellen koiran takakäpälää pieniin hyppysiinsä. Kerta ei ollut ensimmäinen laatuaan: siitä lähtien, kun vauvamme on oppinut liikkumaan itse, ovat koirat murahtaneet ja jopa ärähtäneet lapselle useaan otteeseen.


Hui kauhea, mutta tuohan on vaarallista! 
Eihän koira saisi tuolla tavoin murista pienelle lapselle!
Miksi se käyttäytyy noin aggressiivisesti? 
Sitähän täytyy komentaa, jos se murisee lapselle noin!

Tällaisia kommentteja olen kuullut, kun ihmiset ovat nähneet koiriemme murahtavan lapsellemme. Okei, muriseva koira ja pieni lapsi - yhdistelmä on kieltämättä hurja, etenkin kun aika-ajoin törmäämme lehdissä uutisiin, joissa "kilttinä" pidetty koira puree lasta "täysin ennalta arvaamatta". Harmittavan usein saamme lukea vastaavien tapausten päätyvän siihen, että koira lopetetaan, koska se on "arvaamaton ja aggressiivinen".

Mutta entä jos asiaa mietittäisiinkin koiran näkökulmasta?


Fakta homma on se, että koira ei puhu 'ihmistä'. Sillä on kuitenkin oma, varsin selkeä tapansa viestiä sekä lajitovereilleen kuin ihmiselle tunnetiloistaan ja siitä, mikä on sen mielestä okei ja mikä ei.Väitänkin julkeasti, että valtaosa tällaisista esimerkkinä käytetyistä puremistapauksista johtuu siitä, että koiran viestintää ei ole osattu tulkita, tai se tulkitaan väärin.

Koska koira ei pysty sanoin kertomaan vaikkapa lähestyvälle, kuolaavalle seitsemänkuiselle, että "nyt haluan levätä, älä tule siihen nyppimään, mene pois", se käyttää asian viestimiseen keinoja, mitä se parhaiten osaa: eleitään ja ääntään. Pureminen on valtaosassa tapauksista se viimeinen vaihtoehto, jos koira kokee, ettei sen lukuisia varoituseleitä kuunnella. Lapselta ei tietenkään voi olettaa, että hän osaisi tulkita oikein koiran viestintää - etenkään silloin, kun lapsi vasta opettelee kommunikointia oman lajinsa kanssa! On siis vähintäänkin koiranomistajan, aikuisen ihmisen, velvollisuus oppia tulkitsemaan koiraa sen verran, että sen käyttämää kommunikointia ja viestintää opetellaan ymmärtämään ja vahtimaan, että sitä myös kunnioitetaan.

Koiran murina - niin uhkaavalta, kuin saattaakin kuulostaa - on siis koiran tapa ilmaista, että en pidä tuosta, peräänny, kiitos. Usein murinaa edeltää jo liuta erilaisia eleitä: koira saattaa esimerkiksi kääntää katseensa poispäin, vilauttaa silmänvalkuaisiaan tai nostaa ylähuultaan. Jos nämä signaalit jätetään huomiotta, seura usein äänimerkki, eli murahdus; kunnon ärähdys ja viimeisenä keinona käytetty pureminen ovat jo selkeitä merkkejä siitä, ettei toinen osapuoli usko asiaa "nätillä tavalla".

Monesti koiraa saatetaan torua siinä vaiheessa, kun sen elekieli on jätetty huomiotta ja se turvautuu murinaan: hyi sinua tuhmaa koiraa, eihän lapselle saa tuolla tavoin murista. Murisemisesta toruminen ei kuitenkaan poista yhtälöstä itse ongelmaa (eli sitä, että koiralla on epämukava olo), vaan toruu itse käytöstä (yritystä viestiä tästä epämukavasta olosta ihmiselle). Murina ei siis suinkaan ole se ongelma, joka voi pahimmassa tapauksessa johtaa näykkäisyyn: päin vastoin, se on koiralta fiksusti ja selkeästi ilmaistu toivomus siitä, että sen omaa tilaa kunnioitettaisiin.


Olen ollut yli kymmenen vuotta mukana lemmikkilintuharrastuksessa ja näiden vuosien aikana eräs ongelma lemmikkipapukaijojen kanssa tuntuu yhä uudestaan nousevan tapetille: mitä tehdä, kun muutoin kiltti ja kesy lintuni puree? Myös minulla oli taannoin avoparikaija, jonka välitön reaktio epämukavassa tilanteessa oli upottaa älyttömän vahva, puolikkaan tulitikkuaskin kokoinen nokkansa ensimmäiseen ulottuvilla olevaan asiaan, usein verisin seurauksin. Kun näiden esiin tulevien purevien lintujen tapausten taustoihin kiinnitti huomiota, oli kuvio lähes poikkeuksetta sama: joko nykyinen tai jokin entisistä omistajista oli niin perehtymätön lintujen elekieleen, ettei osannut tulkita linnun varoittavia eleitä etukäteen, ja pureminen, tuo vaihtoehdoista äärimmäisin, osoittautui ainoaksi vaihtoehdoksi linnulle paeta epämukavaa tilannetta. Kun lintu oli ajan saatossa oppinut, että varoittava elehtiminen on turhaa ja pureminen ainoa tehokas ulospääsy epämukavasta tilanteesta, muodostui pureminen ainoaksi tavaksi reagoida epämiellyttävään, pelottavaan tai ahdistavaan asiaan.

Tietynlaisen käytöksen oppiminen toimii kaikilla eläimillä samalla tavalla. Myös koira turvautuu käyttämään hampaitaan, jos kaikki muut sen antamat viestit jätetään huomiotta. Tilannetta pahentaa entuudestaan, jos koiraa rangaistaan siitä, että se pyrkii viestimään epämukavuudestaan eleillä tai murinalla. Kun koira oppii, että murahduksesta seuraa rankaisu, saattaa se seuraavalla kerralla jättää sen tekemättä, ja seuraukset voivat olla ikävät. Tämä tietyn käytöksen oppimisen kaava pätee eläinlajista riippumatta, myös ihmisiin: jos ihminen on ikänsä oppinut, että epämukavien tunteiden ilmaisu sanoin ei auta, turvaudutaan nyrkkeihin. Toimijalta siis on kaikessa yksinkertaisuudessaan riistetty kaikki muut keinot ilmaista tarpeensa omaan tilaan tai epämiellyttävän tunteen ilmaisuun.


Vähintä, mitä lemmikillesi voit tehdä, on opetella tulkitsemaan sen omaa kieltä ja tapoja ilmaista tuntemuksiaan, ja tulkkaamaan näitä tarvittaessa niitä tilanteen muille osapuolille. On myöskin epäreilua koiran kannalta vaatia sitä sietämään mitä vain sen varjolla, että "se on luonteeltaan kiltti". Lemmikkimme mukautuvat meidän ihmisten luomiin olosuhteisiin, ja joutuvat tulkitsemaan parhaan taitonsa mukaan kaikenaikaa varsin epäjohdonmukaista viestintäämme siitä, miten haluamme niiden toimivan ja käyttäytyvän. Ei siis ole paljoa vaadittu opetella ymmärtämään, minkälaisia ajatuksia ja tunnetiloja ne pyrkivät meille eleillään ja äänillään viestimään.

maanantai 10. lokakuuta 2016

"Haloo, onko eläinsuojelussa? Naapurini eläimet ulkoilevat!"

"Kyseessä oli eläinsuojeluepäilyilmoituksen perusteella suoritettu eläinsuojelutarkastus. Ilmoituksessa esitettiin huoli siitä, onko eläinten säänsuoja asianmukainen talviolosuhteissa. Tarkastus suoritettiin ennalta ilmoittamatta."

Taas on se aika vuodesta, kun elohopea kurkkaa etenkin yöaikaan miinuksen puolelle ja satunnaiset pihan läpi kulkevat koiranulkoiluttajat luovat päivä päivältä pidempiä silmäyksiä ulkona vipeltäviin eläimiimme. Muutama rohkein on pysähtynyt oikein jutulle tiedustelemaan, kuinka eläimemme oikein pärjäävät nyt, kun ilmat kylmenevät ja ne vielä ulkoilevat täyspäiväisesti. 

Arvostan sitä, että jos jokin asia eläintemme hyvinvoinnissa askarruttaa, tullaan kysymään. Näin ei kuitenkaan aina ole: viime talvena pakkasillakin ulkoilevista eläimistämme tehtiin nimetön eläinsuojeluilmoitus. Seuraan Facebookin kautta muun muassa erästä hevosten pihatto-oloihin keskittynyttä keskusteluryhmää, ja siellä ovat jo tämän syksyn tiimoilta eräät pihatoissa hevosiaan pitävät saaneet valvontaeläinlääkärin vierailulle nimettömän eläinsuojeluilmoituksen perusteella. Syy nimettömissä ilmoituksissa tuntuu aina olevan se yksi ja sama: eläimet ulkoilevat myös kylmällä ja tuulisella säällä.


"Vuohet, lampaat ja poni olivat samassa ulkotarhassa, jossa oli hyvin tilaa kaikille eläimille liikkua. Eläimillä oli tarjolla heinää ja vettä. Eläimet olivat terveen ja hyvinvoivan näköisiä. Eläimillä oli säänsuoja ulkorakennuksessa. Säänsuojassa oli pehmeä ja puhdas olki-purukuivike makuualustana, lämmitin, läpät oviaukossa tuulensuojana sekä suolakivi. Säänsuojaan mahtuivat kaikki eläimet samanaikaisesti makaamaan. Eläimillä oli paksu talvikarva, eivätkä ne vaikuttaneet palelevan. Tarkastushetkellä ulkoilman lämpötila oli yli -20 astetta pakkasta".

 
Eläimillämme ei ole varsinaista tallia tai navettaa, vaan ne asuvat pihatossa. Tämä tarkoittaa, että ne saavat itse valita, ovatko sisällä lämpimässä, eristetyssä, kuivitetussa makuukarsinassa, sadekatoksessa vaiko taivasalla ulkona. Itse miellän pihaton eläinten kannalta luonnollisimmaksi ja lajityypillisiä ominaisuuksia parhaiten mukailevaksi vaihtoehdoksi: eläin saa ihan itse päättää, milloin vallitsevat sääolot ovat suotuisat ulkoiluun ja milloin pehmeä kuivikepeti tuntuu houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Ainakaan oman kokemukseni mukaan pakkanen, olkoonkin kuinka kirpakka tahansa, ei ole ikinä käynyt ainakaan noihin kylmiin oloihin karaistuneille maatiaiselikoillemme syystä jäädä neljän seinän sisään kökkimään.


"Omistajan mukaan eläimillä on jatkuvasti tarjolla sulaa vettä sisällä ja uloskin omistaja kantaa vettä tarjolle. Hänen kertomansa mukaan eläimillä on jatkuvasti tarjolla heinää syötäväksi. Omistajan mukaan poni ei juuri viihdy säänsuojassa, vaan lähinnä ulkona".

Myös loimittaminen  (tai meillä sen puute) on aiheuttanut ihmettelyä muutamissa ohikulkijoissa: miksei meidän hevosilla ikinä ole loimia, kun naapurin hevosilla on? 
Olemme hankkineet hevosillemme sateenpitävät, lämpimät loimet sekä villaloimet siltä varalta, että niille joskus käyttöä tulee. Lähtökohtaisesti pyrimme kuitenkin välttämään hevosten loimitusta niin pitkälle kuin mahdollista. Hevosemme ovat roduiltaan varsin kylmänkestävää sorttia: Lento on jykevärakenteinen suomenhevonen ja ponimme Poppa puolestaan iloinen sekoitus shetlanninponia ja russia. Kun niille suodaan mahdollisuus, kasvattavat ne paksun, tuuhean ja varmasti lämmittävän talvikarvan, joka suojaa niin pakkaselta kuin kastumiseltakin. Hevosten tarpeeton loimittaminen tekisi niiden talvikarvan, tuon luonnollisen säänsuojan, kasvattamisen tarpeettomaksi. Niinpä hevoset olisivat Suomen talven vaihtelevissa sääoloissa ennen pitkää riippuvaisia kullekin säätilalle soveltuvasta loimituksesta sen sijaan, että niillä löytyisi "talviturkki" omasta takaa.

Lampaamme ovat rodultaan supisuomalaisia suomenlampaita - rotua, joka on laajalti tunnettu lämpimästä, vettä hylkivästä ja kauniista villastaan. Ei siis tule varmasti yllärinä, että suomenlammas turvautuukin paksuun talvivillaan, kun sääolot vaativat tuulelta, tuiskeelta ja kylmältä suojautumista.Villan lisäksi lampaita lämmittää talvipakkasilla varsin erinomainen kyky tuottaa lämpöä itse märehtimällä. Kovillakin pakkasilla lammas siis viihtyy hienosti ulkona ja pysyy lämpimänä, kunhan sillä on riittävästi korsirehua saatavilla.


Eläinten hyvinvoinnin kantilta katsoen on hyvin tärkeää, että eläinten sallitaan elää lajilleen tyypillistä ja virikkeellistä elämää. Kyllä, myös talvisaikaan, vesisateella, tuulella ja pakkasella. Suomen kaltaisessa maassa, jossa on totuttu ajatukseen, että lehmät kerätään talveksi laitumilta sisään parsiin kököttämään, voi eläinten pito pihatto-oloissa - ulkoilemassa kylmällä säällä herttinen sentään - olla joidenkin silmiin hämmentävä näky. Tietous pihattoelämän terveyshyödyistä (sekä fyysisistä että korvien välisistä) lisääntyy kuitenkin koko ajan, ja monet luonnonmukaisesta eläintenpidosta kiinnostuneet vannovatkin nykyisin pihatossa pitämisen nimeen. Näin maallikkonakin asiaa havainnoidessa huomaa, miten pihatto-olosuhteet tarjoavat ihan erilailla mahdollisuuksia eläimille toteuttaa tarvettaan liikkua, laiduntaa ja olla vuorovaikutuksessa lajitovereidensa kanssa. 

"Tarkastuksen johtopäätös: Eläinsuojelulainsäädäntöä on noudatettu, eikä tarkastuksessa havaittu eläinsuojelullisia epäkohtia".

Postauksen lainaukset ovat poimintoja meillä viime talvena tehdystä eläinsuojelutarkastusraportista.

 

perjantai 7. lokakuuta 2016

Hyvää Eläinten viikkoa!

Maailmalla vietetään 4.-10.10. kansainvälistä Eläinten viikkoa. Eläinten viikon varsin eläimellisissä tunnelmissa päätin perustaa oman blogin tämän meidän oman pikku "farmin" asukkaille, kaikille meille hoitoon tulleille luonnonvaraisille eläimille, sekä kaikelle eläimiin ja niiden auttamiseen liittyvälle ylipäätään.


Kuten kaikki muutkin päivät meidän perheessämme, myös tähän päivään heräsimme varsin eläinpainotteisissa tunnelmissa. Jokapäiväisen perushutun (koirien aamupissa, kanalan tsekkaus, hevosten, lampaiden ja kissojen kanssa seurustelu sekä koko köörin aamuruokinta) lisäksi vastaanotimme paikallislehden reportterin, joka tuli tekemään jatkojuttua kesän karkuteillä olleesta papukaijastamme.

Vanja-kauluskaijamme lähti karkuun uuteen kodin muuton yhteydessä kesä-heinäkuun vaihteessa, ja saatiin monien yritysten jälkeen kiinni pari päivää tuon yllä linkatun lehtijutun julkaisun jälkeen. Kesän mittaan ehdimme yrittää Vanjaa kiinni haaveilla ja verkkoviritelmillä, mutta lopulta lintu jäi kissanloukkuun, johon olimme jättäneet pähkinöitä, viinirypäleitä ja muita herkkuja houkuttimeksi.

En tiedä, voiko kansainvälinen eläinten viikko meidän perheen osalta enää paremmaksi muuttua: Vanja saatiin turvaan talven tieltä mitä parhaalla hetkellä, sillä talvea vasten ruoka alkaa väkisinkin näin pohjoisissa oloissa ehtyä. Nyt Vanja asustelee täällä kotona sen aikaa, että löydämme sille uuden kodin, jossa olisi lajitoveri tai useampi, paljon virikkeitä, papukaijojen sielunelämään perehtyneet ihmiset sekä tilava häkki tai vielä mieluummin oma lintuhuone, jossa se pystyy viettämään onnellista, mahdollisimman lajityypillistä elämää.


Vanjan karkureissun aikana oli hienoa huomata, kuinka moni, oli kyseessä tuttu tai tuntematon, tarjoutui auttamaan linnun kiinni saamisessa. Vaikka Vanjakaan ei istu siihen monien kliseiseen käsitykseen papukaijasta, joka istuu olkapäällä ja puhuu mukavia (mikä nyt taas ei ollenkaan pidä paikkaansa, mutta se onkin ihan toinen tarina), ymmärsi todella moni silti, ettei sen paikka ole ainakaan suomalaisessa luonnossa talvisaikaan.

Ihmisten vilpitön halu auttaa olikin paitsi positiivinen yllätys, niin myös hyvä osoitus siitä, että ehkä asenteet ovat eläinten hyvinvoinnin kannalta muuttumassa parempaan suuntaan. Itselläni on ollut papukaijoja 14 vuotta, ja noiden vuosien ajan olen kuullut lukemattomat kerrat kommentin miks jaksat nähdä vaivaa, sehän on vain lintu. Toivonkin todella, että ihmisten välittäminen ja aito halu auttaa Vanjan tapauksessa olisivat merkkejä siitä, että yhä useampi suhtautuisi eläimiin muutenkin kuin "vain eläimenä".

Leppoisaa eläinten viikon jatkoa kaikille!