tiistai 8. marraskuuta 2016

Villavaa perheenlisäystä odotettavissa


Loppukesällä kolmen lammasuuhemme seuraksi muutti ruskea Allu-pässi. Pässi hankittiin "pässin töihin" - toisin sanoen toivoimme siis saavamme ihanille uuhillemme jälkikasvua. Lampaiden kasvatuksesta villaominaisuudet edellä ymmärrän suurin piirtein yhtä paljon, kuin banaani koskenlaskusta (en siis yhtikäs mitään). Uuhemme ovat kuitenkin luonteiltaan kaltaistemme harrastelampureiden unelmatapauksia: kilttejä, kesyjä ja kauniita. Lemmikkilampaiksi siis aivan täydellisiä.

Pässiä etsiessämme oli meille tärkeää, että myös se olisi luonteeltaan yhtä kultainen, ja periyttäisi hyviä lemmikkilampaan ominaisuuksia jälkikasvulleen. Allu olikin täyden kympin löytö isäpässiksi, sillä se on paitsi ulkonäöltään komea, niin myös luonteeltaan aivan tolkuttoman hellyydenkipeä ja herttainen. Toivonkin, että joku lemmikkilampuri saa meidän kasvateistamme yhtä ihanat lampaat itselleen, kuin mitä nämä meidän päkättimet ovat.


 Allu-pässi on itsekin vasta alkuvuoden karitsoja, mutta pienen harjoittelun jälkeen näin sen astuvan kaikki kolme uuhta (mitäs ne sanovatkaan puista ja tikanpojista.). En tietenkään kuitenkaan tiennyt, onnistuiko pässi hedelmöittämään uuhia, joten ei auttanut kuin jäädä odottelemaan ja ihmettelemään.

Nyt sitten alkaisi näyttää siltä, että kevättalvella meillä toden totta kuullaan pikku sorkkien tepsutusta: ainakin Ansan (musta) ja Nanan (vaalea) vatsat ovat pyöristyneet sen verran huomattavasti, että sitä tuskin voidaan pistää reilun heinätarjoilun syyksi. Nuunu-lampaan (harmaa) masussa ei näy vielä merkkejä tiineydestä, joten voi olla, että sen kohdalla homma meni Allulta niin sanotusti harjoittelun piikkiin. Mutta katsotaan, katsotaan.

Olen pikkuhiljaa ryhtynyt tekemään muutoksia lampaiden ruokavalioon, jotta sekä masussa kasvavat karitsat että emät saisivat varmasti kaikki tarvitsemansa ravinteet. Normaalien kivennäisten ja vitamiinien lisäksi valkuaisaineiden saantia on nyt tehostettu, ja sen lisäksi lampaat saavat rehun sekaan vitamiinilisää. Kuten aina, lehtevää ja hyvälaatuista korsirehua lampailla on saatavilla lähes vapaasti. Silti poden hirmuista ensikertalaisen jännitystä siitä, saavatko lampaat varmasti kaiken tarvitsemansa, ja meneekö kaikki, kuten pitää. En halua edes tietää, minkälainen stressierkki minusta vielä kuoriutuu, kunhan karitsointien aika alkaa olla käsillä...



perjantai 4. marraskuuta 2016

Kohti sujuvampaa arkea - positiivisin mielin

Siitä on pian kolme viikkoa, kun ihana Lili muutti meille. Menneet viikot ovat olleet ihan äärimmäisen mielenkiintoisia monestakin syystä.

Luottamusta lähdimme rakentamaan aikalailla nollista: ensimmäisinä päivinään kotona Lili käpertyi nurkkaan tärisemään aina, kun ihminen astui sen kanssa samaan huoneeseen. Itse en ollut koskaan ollut kosketuksissa näin aran koiran kanssa, ja myönnän, että myös minua jännitti aluksi, sillä en tuntemattoman koiran kanssa varmaksi tiennyt, miten se reagoisi pelätessään niin kovasti. Tämä oli kuitenkin hieno mahdollisuus myös minulle: siinä me olimme, kaksi toisilleen tuntematonta jännittäjää, joiden täytyisi ruveta rakentamaan luottamusta ja ystävyyttä askel kerrallaan.


Oli selvää, että kotioloihin tottumattoman koiran kanssa tulisi lähteä liikkeelle ihan alkeistasolta. Tähän kuului siis myös se fakta, että ongelmia tulisi ilmenemään: miten voisin olettaa koiran osaavan käyttäytyä oikein tilanteessa, josta sillä ei ole minkäänlaista kokemuspohjaa ja näin ollen mitään käryä, miten sen tulisi toimia? Liikkeelle täytyi lähteä siitä, että omaa elämää täytyi vähän järjestellä, sekä yöunien ja arkirutiinien kanssa täytyi kaivaa joustoa, jotta pystyisin opettamaan koiran käyttäytymään halutusti sekä ymmärtämään, mitä siltä odotetaan.

Ensin aloimme rakentaa perustaa kuntoon. Ajattelin, että jos Lili kokee minut turvalliseksi, luotettavaksi ja johdonmukaiseksi, kasvaa myös molemminpuolinen kunnioitus. Siihen tässä tähdätään, että koira kuuntelee minua ja minä sitä. Sen vuoksi rankaisu ja pelolla ja stressillä hallitseminen ei tulisi kyseeseen: koiran pelko minua kohtaan vain söisi luottamusta, ja miksi koira kuuntelisi ja kunnoittaisi sellaista tyyppiä, johon se ei luota?


Näiden kolmen viikon aikana olemme edenneet koiran ehdoilla edeten sitä mukaa, kuin Lili on mukavaksi kokenut: jos se on empinyt vaikka ulkoillessa pihatieltä kauemmas liikkumista, olen antanut sen haistella rauhassa, kutsunut luokseni ja tsempannut, kun koira on uskaltanut edetä. Tällä tavoin olemme päässeet tekemään jo esimerkiksi metsälenkkejä niin, että koira kulkee löysässä hihnassa perässäni rennosti lönkytellen. Se saa haistella ja tutustua, jos siltä tuntuu, mutta samalla harjoittelemme myös kontaktin ottamista - kun se tulee luokseni kutsusta, palkkaan sen aina kehuin ja rapsutuksin. Samalla taktiikalla olemme edenneet myös esimerkiksi kissoihin totuttamisen kanssa: olemme pyrkineet siihen, että alkuun niin jännittävien kissojen seurassa Lili saa paljon huomiota ja rapsutuksia niin, että se huomaisi kissojen läsnäolon olevan ihan mukava ja harmiton juttu.


Entäpä muut koirat sitten? Olin kehittänyt omassa päässäni jotenkin isoksi haasteeksi sen, että kahden, muihin koiriin epävarmasti ja ajoittain vähän aggressiivisestikin suhtautuvan koiramme porukkaan liitettäisiin kolmas lajitoveri. Koirat saivatkin tutustua toisiinsa alkuun niin, että eristimme Lilille kotoamme koiraporteilla oman tilan, josta koirat näkevät ja haistavat toisensa, mutta saavat myös vetäytyä halutessaan omaan rauhaansa. Toistensa olemassaoloon totuttuaan poistimme portit ensin päiviksi, ja sitten kokonaan. Elli ja Loui ärhentelivät Lilille alkuun esimerkiksi keittiöön tulemisesta, mutta koirat setvivät äkkiä välinsä. Huomasin, että oma härkkimiseni vain kärjisti konflikteja, joten päätin antaa koirien sumplia asiat keskenään. Nykyisin Lili uskaltaa jopa koittaa haastaa Louita leikkimään, vaikka Loui ei vielä täysin tajuakaan heittäytyä tilanteeseen... Mutta hiljaa hyvä tulee!


On ollut hienoa päästä huomaamaan, kuinka jokainen oma teko (tai tekemättä jättäminen) vaikuttaa suoraan koiraan ja siihen, miten luottamus ja kunnioitus meidän kahden välillä kasvaa. On myös oivaltavaa huomata, miten "eitä" ei juuri tarvita, kun osaa itse ennakoida ja tarjota koiralle työkalut toimia oikein. Toki siihen täytyy itse nähdä vähän vaivaa, mutta se on mielestäni koiran omistajan velvollisuus, jos koiran päättää hankkia. Myös koiran erehdyksiä tulee kestää (vaikkakin pinna olisi joskus kireällä, se ei kuitenkaan ole koiran vika); joutuvathan nekin sietämään meiltä kaikkine virheinemme ja ennakko-oletuksinemme aika paljon.