torstai 6. huhtikuuta 2017

Ihan tavallista mutaliejussa hevostelua

Päädyin täällä intternetin ihmeellisessä maailmassa surffaillessani lukemaan varsin suositusta, hevostelua käsittelevästä Jillan blogista tämä postauksen.

Minun oli pakko lukea pätkiä kirjoituksesta miehelleni Antille pätkiä ääneen naureskellen. Tunnistin nimittäin ihan itseni tekstinpätkästä, jossa kuvaillaan kirjoittajan mukaan stereotyyppistä itsehoitotallia seuraavin sanankääntein: "...kaikkihan tietävät ne puolikuolleet lämppäriraadot, mutaliejun peittämän pihamaan, homeiset säilöpaalit jossain ladon nurkalla, kahisevat tuulipuvut ja muut sen sellaiset."

Kurkkasin ulos ikkunasta. Takapihallamme tönöttää maalauskelejä odottava ja muutoinkin fiksausta kaipaava, pihaton virkaa toimittava siirtotalli, jonka edustalla röhnötti auringosta nautiskellen juuri osuvasti sillä hetkellä raadolta näyttävä lämminverinen. Sen lisäksi mutalieju - check. Ladon nurkalla tönöttävä paali - check. Tuulipuku - check.


Olen ollut termarin kokoisesta saakka tekemisissä hevosten kanssa, ja sinä aikana on tullut nähtyä jos jonkun sorttista hevosten pitoa. Olen hevostellut isoilla ratsastuskouluilla, pikkuisilla ravitalleilla kuin myös niillä mutaliejuisilla itsehoitotalleilla.

Olin 12-vuotias, kun sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminverisen ex-ravurin Loltsun. Loltsu oli valtava osa elämääni neljän vuoden ajan: löysimme sille tallipaikan pienestä kotikaupungistamme sympaattiselta pieneltä tallilta. Edullinen tallivuokra sisälsi aamu- ja päiväruokinnan sekä ulosviennin, mutta ruokien valmiiksi laiton, heinien hankinnan, kengitykset, paskan lappaamisen, vesien kannon ja hevosen hoidon sekä yöksi sisälle viemisen ja muut oheishommat hoidin omin päin. Joka päivä.

Tallille oli kotoamme autolla noin kymmenen kilometrin matka, mutta linnunteitse järven yli vain ehkä vajaa pari kilometriä. Vanhempani jaksoivat kuitenkin kiikuttaa minua talviaikaan tallille päivittäin, joka helkkarin päivä. Kun jäät sulivat kotiamme ja tallia erottavalta virralta, soudimme parhaan ystäväni kanssa veneellä päivittäin keväästä syksyyn hevosia hoitamaan. Käytössämme olevasta veneestä oli tulppa rikki, joten vuorottelimme, kumpi äyskäröi vettä sillä välin kun toinen soutaa. Syksyisin saatoimme soutaa muutaman sadan metrin matkaa tunnin suuntaansa, kun kova virtaus yhdistettynä navakkaan tuuleen kuskasi venettä sivulle, vaikka määränpää oli suoraan eteenpäin.

Eipä jäänyt kertaan eikä kahteen, kun sateen myötä tallipiha muuttui mutavelliksi ja hevosia sisälle hakiessa saapas upposi mutalilluun niin, että se jäi sille tielleen ja olimme naamallamme kurassa. Jo sade ei ehtinyt huuhdella isompia kuria pois takaisinsoutumatkalla, tuli kotona kiitosta siitä, kuinka mutaa kulkeutui aina olohuoneeseen asti.

Mutta hitto että nuo ajat ovat vaan jääneet mieleen yhtenä tähänastisen elämän hienoimmista ajoista.


Nuo ajat tekivät omaan hevosharrastukseeni aika lähtemättömän vaikutuksen. Tuolla tallilla touhusi niin siitostammojen, ravureiden kuin ihan harrastehevostenkin kanssa puuhastelijoita, eri ikäluokista. Ja siellä me kaikki ryömittiin samassa mutasohjossa, rakkaudesta hevosiin. Me teinit istuimme putsailemassa varusteita kun vanhemmat konkarit naureskelivat hevoskommelluksilleen ja polttivat tupakkaa. Aina jeesattiin toinen toistamme, jos tarvetta oli. Keväisin talkoiltiin yhdessä siivoten naamat ravassa tarhoja ja paistettiin päälle porukalla lättyjä muurikkapannulla. Aikuiset joivat olutta ja me natiaiset limsaa. Talkoohenkeä riitti.

Sittemmin hevosten kanssa puuhaillessa olen huomannut, kuinka hevosharrastus voi olla myös kilpavarustelua pahimmasta päästä. Jos hyllystäsi ei löydy monen tonnin varusteita ja jos hevosesi ei syö vähintään viidestätoista eri purkista erilaisia ruokalusikalla annosteltavia yrttivalmisteita, olet huono hevosenomistaja.

Kun sitten päätin, että haluan pitää hevosia myös näin aikuisiällä, oli minulle noiden nuoruusvuosien hienojen kokemusten jälkeen selvää, etten halua lähteä mukaan tuohon kilpavarusteluun. Plus ettei käsityskykyyni mahtunut, minkä vuoksi vaikkapa ne lämminveriset olisivat jotenkin huonompia hevosia, kuin muut. Minulle itselleni oli ainakin Loltsun jälkeen ihan selvää, että hankkisin lämppärin vielä jossain kohtaa elämääni.


 Nykyisellä hevosenpidollani olen varmaan valtavirtapiireissä sitä pahinta pohjasakkaa: takapihallamme pihatossa majailee "lämppärinraato" sekä täysin pullahevosen virkaa toimittava suomenhevonen, joa on menneisyydessään hakattu ja revitty suusta niin huolella, että se kammoaa yli kaiken ihmislähtöistä liikuntaa, eikä siitä siksi ole enää miksikään "harrastehevoseksi". Sisälle talliin hevoset saavat mennä kun haluavat, jos haluavat. Loimitusta harrastamme vain ääriolosuhteissa (joihin pakkassää tai vesisade eivät vielä lukeudu, puhumattakaan pikku tihkusta tai kevään tuulisista päivistä).

Ruokinta meillä on mahdollisimman pitkälle perusjutuihin pohjautuvaa, eli hyvää heinää; tänä kesänä hevoset lähtevät kesälaitumelle, mutta edellisvuosina laitumen puuttuessa olen niittänyt niille kesällä kaikkea takapihan nurmikosta rikkaruohoihin (jotka muuten ovat älyttömän ravinnepitoisia, vaikka niitä hevospiireissä tunnutaankin väheksyvän). Talven olemme pärjänneet hyvän perusheinän lisäksi pienellä kaura-annoksella, jota olen höystänyt kivennäisellä ja hampulla.

Ja mitä siihen muuhun hifistelyyn tulee, uskon siihen, että hevonen voi olla ihan onnellinen ilman talliloimitusta, jatkuvaa kiillotusta tai muutakaan jatkuvaa neuroottisuutta omistajan puolelta.


Tämä on vain oma näkemykseni, ja haluankin tähdentää, etten missään nimessä väheksy muiden tapoja toimia. Tiedän kumminkin, että siellä sun täällä on paljon kaltaisiani ihan tavallisia hevosharrastajia, joille hevosten kanssa touhuaminen on tärkeämpää kuin hifistelyllä ja hienouksilla brassailu. Tämä olkoon siis tällainen pieni puheenvuoro meille kaikille hevosenkakassa ja mutaliejussa rämpijöille.

Ja tässä aihetta sivuten: te, joilla on Netflix käytössänne, katsokaa ihmeessä sieltä löytyvä elokuva nimeltä Unbranded. USA:ssa mstangeja pidetään myös eräänlaisina "roskahevosina", ja elokuvassa näytetään hienosti, kuinka näistä "turhakkeista" on muuhunkin, kuin mitä yleensä uskoisi. Joka hevosihmisen kannattaa katsoa (tai vaikket olisikaan hevosihminen, on leffa varsin vaikuttava), suosittelen!


7 kommenttia:

  1. Voin kyllä hyvin samaidtua tähän mutaliejuun... sitä nimittäin riittää! Ihan kuin olisi omaa kirjoitusta lukenut, samantyylisiä ajatuksia täällä ja samanlaista hevosenpitoa meidön mäellä myös. Hepat selviää vallan mainiosti ilman niitä hienoimpia varusteita yms yms. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, varsinkin tämä kevät ja mutavelli yhdistettynä loppumattomalta tuntuvaan karvanlähtöön, ai että kun on ihanaa! :D
      Kiva kuulla, että siellä linjoilla on muitakin mutaliejussa rämpiviä! Tosiaan sitä välillä murehtii, että onko sitä jotenkin huono hevosen omistaja kun omat hepat joutuvat ilman kaikenmaailman hienouksia "selviytymään", mutta kyllä se poteminen äkkiä karisee kun huomaa, että ihan tyytyväisiltä nuo hummat vaikuttavat :)

      Poista
  2. Just niin, kaikilta osin. Vaikka käynkin valmennuksissa hienolla tallilla ja nautinkin siitä, olen maailman iloisin hevosen puolesta, että se saa olla mahdollisimman luonnonmukaisesti rapainen kaiken muun ajan. Heitän huulta pörröisestä hikiturkista ja tiedän, mitä moni siitä ajattelee, mutta en aio lähteä klippaamaan ihan loimituslaiskuuttani.

    VastaaPoista
  3. Niin, ja kiitos leffavinkistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Myönnettäköön, että näin keväisin kadehdin itsekin naapurin klipattuja hevosia ja hänen loimitusintoaan, kun naapurista hevosten karva kiiltää puiden läpi niin että häikäisee :D Samalla räin omassa pihassa irtokarvoja kolmatta kuukautta kun koitan raaputella talvikarvaa mammuttia muistuttavan suomiputteni päältä... Ja mitä tuohon valmentautumiseen tulee, niin ainakin mun mielestäni on vain hienoa, kun hevosella harrastetaan. Pitää niin kopukan kuin omistajankin mielen virkeänä :)

      Leffa kannattaa kyllä tosiaankin katsoa! Oli ihan huimaavan hieno pätkä.

      Poista